keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Voihan home

Sekin painaa aika-ajoin mieltä.
Koti on homeessa, eikä vielä tietoa miten talon kanssa tulee käymään. Nyt vaan odotetaan.

Monesti on tullut mieleen mistä meitä oikein rankaistaan.
Tässä muutaman vuoden aikana on tullut niin paljon, voisi, aivan liikaa negatiivisia asioita että ei ole tosikaan.

Esikoisen opiticus gliooma, eli näköhermon hyvänlaatuinen kasvain. Sen kasvua on seurattu kohta 1,5vuotta. Eikä sille toivottavasti tarvitse tehdä koskaan mitään. Näkökenttä saattaa kasvaimen kasvamisen myötä kaventua, mutta näkö pitäisi pysyä. Jos kasvain leikattaisiin näkö menetettäisiin mitä suurella todennäköisyydellä.

Seuraavana sitten paljastui tämä home ongelma.
Ostettiin unelma omakotitalo 2008. Ensimmäistä kertaa kun kävelin taloon sisälle tuntui kuin olisin tullut kotiin. Sillä saattaa olla jotain merkitystä, että talo oli melko samanlainen kuin oma kotitaloni. Punainen puutalo, valkoisin ikkunan karmein.
Pohjakin oli lähes samanlainen, ei aivan mutta melkein.

Alkusyksystä alkoi mielessä pyöriä homeen mahdollisuus, outo haju ilmeni silloin tällöin.
Käytiin elokuussa Naantalissa Muumimaailmassa ja majoiduttiin yksityisellä majoituspalvelun tarjoajalla. Siellä kylppäri/wc oli selkeästi homeessa, haju oli jotain sanoinkuvaamatonta. Joka kerta kun vessassa tai suihkussa kävi silmiä kirveli ja kurkkua alkoi polttamaan. Ihmettelin oireita, koska samaa silmienkirvelyä ajoittain oli ollut myös kotona. Toisena päivänä vessassa ja suihkussa käynti hoidettiin hengittämättä ja äärimmäisen nopeasti.

Ilmoitettiin kiinteistön omistajalle ongelmasta, mutta mitään tietoa ei ole siitä onko hän tehnyt asialle mitään. Toivottavasti on. Mitään hyvitystä ei majoituksesta tullut, vaikka hän niin lupasi. Mutta, eipä muisteta menneitä tässäkohtaa mitenkään pahalla. Varmasti oli heillekin suuri järkytys, vaikka hyvin vaikeaa on kuvitella että olisi tullut heille yllätyksenä koska home oli niin selvästi nähtävissä.

Päällimmäisenä omassa ongelmassa on viha, viha sitä kohtaan enimmäkseen että asialle ei voi mitään. Ihminen on niin voimaton tämän asian edessä. Ongelma kun yleensä tulee vähän niinkuin puuntakaa ja yllättäen. Eipä siihen oikein osaa mitenkään varautua, ja miksi ihmeessä joku varautuisikaan.
Jossittelulla ei tässä elämässä oikein tee mitään. Murehtia ei kannata etukäteen, eikä oikein sittenkään kun olisi aihetta murehtia, kun eipä ne asiat miksikään muutu, murehtisi sitten kuinka paljon tahansa.

Mutta mistä ihmeestä saisi apua ja neuvoja? Onhan niitä toki löytynyt, lähinnä tutun tutun kautta, osa ollut ihan hyviä osa ihan huuhaata.

Ärsyttävin asia mihin olen kuitenkin törmännyt on ne voivoittelijat "Miten sinä jaksat?" -kysymyksillään. Tässä tilanteessa kun on vähän pakko jaksaa. Neljä pientä lasta ja mies. Ei ole mahdollisuutta flipata, on vaan pakko jaksaa. Joten, yritän olla miettimättä asiaa pahemmin.
Silloin tällöin kuitenkin asia tulee mieleen ja asiaa murehtii vaikka ei pitäisi, mutta ihminen on heikko.

Apuakin ollaan saatu, kiitos siitä. Ihan siis konkreettista apua josta on ollut suurta apua. Mutta siitäkään ei ole missään mainintaa mistä apua voisi saada ja mistä sitä ylipäätään kannattaa lähteä hakemaan.
Tässäkin tilanteessa on vaan nöyrryttävä, jotkuhan saattaa ajatella että mitään avustusta en lähde hakemaan.

Hassuin mitä tässä prosessissa kuulin oli se kun sosiaalitoimistosta kysyttiin voisiko taloa myydä, koska toimeentulohakemukseen voidaan katsoa vain yhden asunnon menot. :)
Totesin vaan että ei sitä oikein voi myydä. Olisi varmaan pitänyt kysyä että paljonko hän itse olisi valmis maksamaan talosta jonka tietää olevan homeessa?

Ei kommentteja: